Vihdoinkin,
olisi rauhallinen hetki.
Talo on hiljainen.
Niin ihanaa...
Vain minä,
eläimet
ja kahvikuppi.
Villasukat jalassa,
villatakki harteilla.
Sitähän voisi tehdä
vaikka ja mitä.
Tuumailen.
Kerrankin.
Puhelin piippaa...
kerran,
kaksi,
jatkuvasti.
Päätän,
että en lue,
myöhemmin vasta.
Vaan en voi.
Jollainhan voi olla hätä,
joku tarvita apua.
sata viestiä,
ilmoittaa puhelin.
Hätää ei kellään,
kukaan ei apua kaipaa,
juttuseuraa,
ja kuulumisa kysellään...
Loputon piippailu.
Tartun luuriin,
luen ja vastaan.
Samalla mietin,
mistä kaikki tietävät,
että olen jouten,
talo tyhjä,
ja hiljaisuus
ympärillä.
Vaan enpä mitään
olisi tenhytkään.
Totean.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti